Täällä läppärin näppäimistön takana tosiaan istuskelee 23-vuotias nuori nainen, minä, Crista. Iloinen persoona, joka pahoittaa mielensä harvoin. Huonon huumorintajun omaava, nauran tyhmille jutuille, unohtelen paljon asioita ja sekös avomiestä ainakin ärsyttää. Touhuan paljon ja pitkin päivää, mutta toisinaan laiskottaa niin, että sohva ja tv huutavat nimeäni. Elämääni elän pienessä omakotitalossa avomiehen ja vauvan kera keskellä pientä metsälänttiä, joka sijaitsee keskellä peltoja Varsinais-suomessa. Meidän ryhmärämään kuuluu myös koira, Nala, sekä kissa, Misu. Haaveissa lampaita, kaneja, kanoja, kokonainen eläintarha... Mutta nämä haaveet odottelevat isompaa tonttia.
Nala on toisinaan hyvin kuvauksellinen koira, Misu taas erittäin huumorintajuinen kissa. Nämä kaksi tulevat varmasti esiintymään useaan otteeseen täällä.
Tämä pieni syntyi rikastuttamaan elämäämme marraskuussa 2017. Kaksi ja puoli kuukautta olen saanut opetella miten kasvetaan äidiksi, nauttia tuosta hennosta, mutta lujasta otteesta ja ihmetellä mitä tuo ihmisen alku haluaa, kun tissi ei kelpaa eikä unikaan maistu, mutta silti vähän kiukuttaa. Sitten me soitellaan hetki pianoa ja äkkiäkös se uni sieltä voittaa.
Pianon soitto on aina ollu mulle yks henkireikä. Siinä saa ajatukset muualle, jos kiukuttaa(aika harvoin oon kyllä kiukkunen). Varsinainen pro en siinä hommassa ole, itseopettelu meiningillä tuon taidon opetellut, mutta kyllä sieltä muutama kipale ihan tunnistettavasti tulee. Jos jonkun videonpätkän osaan tänne ladata, niin saatte kuunnella noita sulosointuja joskus tulevaisuudessa.
Pianonsoiton rinnalle oon löytänyt viherkasvit. Oi sitä, joka nuo ihanuudet on keksinyt tuoda sisätiloihin. Parasta fiilistellä pieniä lehtien alkuja, jos niitä sattuu tulemaan ennen kuin kasvi heittää henkensä. Mies pelkää, että joku päivä meidän kämppä on täynnä kukkasia, mutta turhaan kantaa huolta, kun niitä kuolee sitä mukaa, kun uusia tuon kotiin.
Tää ihanuus on pagodipuu! Se nauttii olostaan meidän ulkoeteisessä, mutta en oo ihan varma onko se vielä hengissä.
Taidan tarvita tälläisen.
Heppailu on aina ollut myös lähellä sydäntä. Pienestä saakka käynyt ratsastustunneilla ja muutamaa ponia olen liikuttanut säännöllisesti. Tämä elämäntapa vähän tauolla tällä hetkellä, mutta joka päivä kaipaan noita kauramoottoreita.
Suurin ponirakkaus, Prinssi. Valitettavasti laukkaa jo vihreämmillä laitumilla, mutta parhaat muistot on tästä herrasta.
Ja näiden päälle vielä kaikenlainen askartelu, maalaus, käsityöt ja haitarin soittoakin oon viime kesän mittaan reenannut... saakelin hankalaa touhua. "Metsäkukkia" oppisin kuitenkin lähestulkoon...
Semmonen siis mä oon!
Yks asia kyllä kiukuttaa. Marraskuun lopussa tilatut sohva ja kiikkustuoli eivät ole vieläkään löytäneet perille. Odotan niitä ku kuuta nousevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti