maanantai 23. huhtikuuta 2018

Muistoja, muistoja...

Tässä äitiyslomalla on kerennyt touhuta kaikenlaista, oppia uusia asioita, kasveihin ja sisustukseen oon hurahtanut aika tavalla, kun aika riittää nykyään niihin. Tauolle on nimittäin jäänyt harrastuksista rakkain, ratsastus. Lopetin alkuraskauden aikana, enkä vielä ole päässyt takaisin hevosen selkään. Mun aika menee nyt aikalailla vauvan, koiran ja kodin kanssa. Mutta joskus vielä (mahdollisimman pian mieluiten) palaan tuon rakkaan harrastuksen pariin.

Katselin tuossa yksi päivä vanhoja valokuvia. Suurimman osan on kuvannut hyvä ystäväni, Terhi, joten kaikki kunnia kuvista hänelle. Ja tippahan siinä tuli linssiin.





Jemalvel, tutuille Prinssi, vielä tutummille Rinssi ja mulle Rinssiliini. Toista samanlaista ponia ei tuu ikinä löytymään. Hän oli ystävän isosiskon poni, jota sain sitten kunnian ruveta liikuttamaan. Mä tykkäsin ihan hirveesti, vaikka oma moottori oli satunnaisesti hukassa ja esteitä hyppäsi aavistuksen kaukaa, jollei ratsastaja ollu tarkkana. Suurinpiirtein kahdeksan vuotta tämän ponin kanssa tuli touhuiltua, sitten oli aika päästää hänet irti laukkaamaan vihreämmille laitumille.

Pidettiin pari teemapäivää. Edellisissä kuvissa pidettiin prinsessapäivä. Rakastan noita kuvia ja joskus vielä haluan taulun jostain noista kuvista, kun vaan osaisi päättää mistä.



Parasta, parasta, parasta 💕


Tämä kuva on vuodelta 2008. Meidän yhteiseltä alkutaipaleelta.


Mulla oli tosi hauskaa, kun pidettiin taas kuvailupäivä. Rinssillä ei ollu niinkään hauskaa...


...niimpä hän päätti kostaa. Hupsista vaan!


Mut osattiin me mennä nätistikin! :)


Vuodenajoista Sänkkäriaika oli meijän lemppari. Ihan sairaan naastaa päästä päästelemään oikeen kunnolla pellolle. Poni nautti, minä nautin ja kaikilla oli kivaa! Ja ponikin nuorentui ihan silmissä. :D



On muuten ihan asialliset ratsastuskengät...! Tähän pätee taas neuvo "Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon."


Sitten vielä lopuksi päivä yksi parhaimmista. Länkkäripäivä.




Tää poni oli ennenkaikkea ystävä ja se opetti mulle hurjasti. Muistan aina, kun vihdoin sain kulkemaan tuon ponin oikeinpäin, jopa aavistuksen koottuna ja sit me tehtiin meidän paras pysähdys! Ei uskois, että sellasesta asiasta voi tulla niin onnelliseksi, mutta ei ikinä, IKINÄ, oltu tehty niin ryhdikästä pysähdystä kuin silloin. Kaikki jalat tasan ja poni pysyi ryhdissään eikä levinnyt kuin Jokisen eväät siihen paikkaan, kun vauhti loppuu.

Aina tuota karvapalleroa on ikävä, mutta ikävöin hymyssä suin. Suru saa helpottaa ja nyt näin myöhemmin tuota aikaa voi muistella hyvillä mielin.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Auringossa paistattelua karvakamujen kera

Ai että! Aivan mahtavat kelit ollu viime päivät, ei voi muuta ku nauttia. Siinä sitten pohtisinkin, että kaikille olis reilua päästä ulos nauttimaan tuosta mollukasta, joka paistaa taivaalla, joten ei muuta kun tuumasta toimeen. Mies on siis päivät töissä, joten hän ei ollut tällä kertaa jeesimässä.

Noh, ei siinä, kissalle valjaat, koiralle valjaat, flexit kummallekin valmiiksi. Sitten Pippuri. Vähän välipalamaitoa, haalari niskaan ja tyttö kantoliinaan roikkumaan päikyille. Elukat naruihin ja eiku menoks.


Nalalla on huisin kivaa samalla, kun Misu miettii, että mitä toi toope riehuu.
Meijän lenkit ei pituudeltaan häikäise, mutta kyllä me puoltoista tuntia saatiin aikaa kulutettua pihaa eestaas tallustellen. Ja käytiin vähä mettän puolellakin haisuttelemassa.


Täytyy tähän väliin sanoa, etten ihan heti olis kuvitellut, että nää kaks ulkoilee yhdessä, valjaissa ja flexeissä niin, että mulla ei mee hermo. Tai niin, että jompikumpi ei tuu syödyksi. Silloin, kun Nala meille tuli, se ois jahdannu kissat lähestulkoon hengiltä. Pitkään meni opetellessa ettei kissoja jahdata eikä kiusata. Pussata saa, mutta ei liian rajusti. Nalalla on ollu siinä ihan hirmunen opettelu ja meillä ihan hirmunen opettaminen. Mutta nyt sitä ihan pakahtuu ylpeydestä, kun näkee miten hyvin nää tulee juttuun keskenään.


"No kuka sieltä tulee?"
"Jaa mistä tulee?!"
"Postiperhana!"
"En mä mitään nää."
"Ota silmä käteen, katot väärään suuntaan!"


"Mitäs kakkaa täällä on?"

Ah, mainioita elukoita! Mun karvalapset. Olis se elo aika tylsää ilman näitä... vaikka kyllä, satavarmasti helpompaa ja huolettomampaa, mutta en mä silti näitä vaihtais pois. ❤


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kevät tulee kohisten

Lauantai vietettiin puutalkoissa miehen isän luona. Aada viihty jälleen hyvät tovit kantoliinassa, kun katseltiin muiden työntouhua. Olishan se ollut kiva auttaakin, mutta todettiin siinä naisten kesken, että oltas oltu vaan tiellä. :D Nala viihtyi viikonlopun mun äidin luona. Lähettiin reissuun perjantaina ja tultiin takaisin lauantai-sunnuntai yöllä, kun klapikonerikko pitkitti aavistuksen meidän urakkaa. Koira piti hakea tuolloin lauantai-illalla, mutta todettiin, että haetaankin se vasta sunnuntaina. Nala ei siitä kauheesti pahastunut, hänellä oli maailman parasta seuraa Arttu-koirasta, mutta oli varmasti tyytyväinenkin päästessään välillä kotiin lepuuttelemaan hermojaan. Puolin ja toisin.

Sunnuntai alkoikin sitten vauvauinnilla. Tää oli meidän toinen kerta ja tällä kerralla Aada päästeli oikeen riemunkiljahduksia, kun taas viime kerralla hän enimmäkseen ihmetteli totisena, että mikäs homma se tämä on. Plutiminen tulee varmasti olemaan huippuhauska juttu neidin mielestä myös tulevaisuudessa. Toivon ainakin niin, koska itse rakastan uimista. :D Uinti kestää puoli tuntia, näin aikuisen korvaan se ei tunnu pitkältä ajalta, mutta vauvalle se on kyllä aikamoinen urheilusuoritus. Molemmilla kerroilla Aada on hyvin jaksanut loppuun asti, mutta pukkarissa on sitten tullut pientä väsykiukkua, ja kun hänet ottaa kantoon niin silmät menee kiinni samontein. Uinnista ajeltiin fammun (mun äidin, vaikka fammu tulee sanoista far mur, isän äiti, mutta veljen tyttärelle äiti on ollut fammu, niin sitten hän on Aadallekin) luo, syötiin aamupalaa ja siitä sitten kotia kohti, jossa odotti koirankakkatalkoot.

Ja kun vihdoin koittaa kelit, jolloin voi pitää koirankakkatalkoot (kaikki paskat siivotaan siis takapihalta mitkä ovat jääneet lumen alle), voi sanoa että on KEVÄT! Toinen merkki mistä tietää, että on kevät, on tämä:


Misuperhana! Ulkona! Ja tarkeni olla melkeen tunnin! Sit kipitti takaisin kotiovelle ja meni sisälle. Tais tassut vilustua. Seuraa kuvaspämmi kissasta ja koirasta ja meidän koko poppoosta ulkoilemassa tuossa kauniissa Suomen keväässä, kun aurinko ei paista. Mutta lämmintä oli kyllä, kun ei tuullut. Joten sinällään oli tosi kiva ulkoilukeli.


"Hyi märkää yök!"




"HNGGG! En yllä!"





Tää on kyllä omaan silmään niin kaunis koira ku olla ja voi. Vaikka koetteleekin välillä hermoja. :D


Täs me kaikki samas kuvas! Tän parempaa ei vaan pysty.


Ja tää on ihan huisi kuva. Ei ikinä vois arvata, että mun kuvauskohteena oli noi kurjet tuolla taivaalla, mitkä näyttää ihan kärpäsenpaskalta.

Ja tästä sitten jatkuu taas normaali arki. Aadan yöhulinatkin rupee ehkä pikkuhiljaa helpottamaan niin mäkin saan taas nukuttua kunnolla.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille!💕