Tässä äitiyslomalla on kerennyt touhuta kaikenlaista, oppia uusia asioita, kasveihin ja sisustukseen oon hurahtanut aika tavalla, kun aika riittää nykyään niihin. Tauolle on nimittäin jäänyt harrastuksista rakkain, ratsastus. Lopetin alkuraskauden aikana, enkä vielä ole päässyt takaisin hevosen selkään. Mun aika menee nyt aikalailla vauvan, koiran ja kodin kanssa. Mutta joskus vielä (mahdollisimman pian mieluiten) palaan tuon rakkaan harrastuksen pariin.
Katselin tuossa yksi päivä vanhoja valokuvia. Suurimman osan on kuvannut hyvä ystäväni, Terhi, joten kaikki kunnia kuvista hänelle. Ja tippahan siinä tuli linssiin.
Jemalvel, tutuille Prinssi, vielä tutummille Rinssi ja mulle Rinssiliini. Toista samanlaista ponia ei tuu ikinä löytymään. Hän oli ystävän isosiskon poni, jota sain sitten kunnian ruveta liikuttamaan. Mä tykkäsin ihan hirveesti, vaikka oma moottori oli satunnaisesti hukassa ja esteitä hyppäsi aavistuksen kaukaa, jollei ratsastaja ollu tarkkana. Suurinpiirtein kahdeksan vuotta tämän ponin kanssa tuli touhuiltua, sitten oli aika päästää hänet irti laukkaamaan vihreämmille laitumille.
Pidettiin pari teemapäivää. Edellisissä kuvissa pidettiin prinsessapäivä. Rakastan noita kuvia ja joskus vielä haluan taulun jostain noista kuvista, kun vaan osaisi päättää mistä.
Parasta, parasta, parasta 💕
Tämä kuva on vuodelta 2008. Meidän yhteiseltä alkutaipaleelta.
Mulla oli tosi hauskaa, kun pidettiin taas kuvailupäivä. Rinssillä ei ollu niinkään hauskaa...
...niimpä hän päätti kostaa. Hupsista vaan!
Mut osattiin me mennä nätistikin! :)
Vuodenajoista Sänkkäriaika oli meijän lemppari. Ihan sairaan naastaa päästä päästelemään oikeen kunnolla pellolle. Poni nautti, minä nautin ja kaikilla oli kivaa! Ja ponikin nuorentui ihan silmissä. :D
On muuten ihan asialliset ratsastuskengät...! Tähän pätee taas neuvo "Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon."
Sitten vielä lopuksi päivä yksi parhaimmista. Länkkäripäivä.
Tää poni oli ennenkaikkea ystävä ja se opetti mulle hurjasti. Muistan aina, kun vihdoin sain kulkemaan tuon ponin oikeinpäin, jopa aavistuksen koottuna ja sit me tehtiin meidän paras pysähdys! Ei uskois, että sellasesta asiasta voi tulla niin onnelliseksi, mutta ei ikinä, IKINÄ, oltu tehty niin ryhdikästä pysähdystä kuin silloin. Kaikki jalat tasan ja poni pysyi ryhdissään eikä levinnyt kuin Jokisen eväät siihen paikkaan, kun vauhti loppuu.
Aina tuota karvapalleroa on ikävä, mutta ikävöin hymyssä suin. Suru saa helpottaa ja nyt näin myöhemmin tuota aikaa voi muistella hyvillä mielin.
Katselin tuossa yksi päivä vanhoja valokuvia. Suurimman osan on kuvannut hyvä ystäväni, Terhi, joten kaikki kunnia kuvista hänelle. Ja tippahan siinä tuli linssiin.
Jemalvel, tutuille Prinssi, vielä tutummille Rinssi ja mulle Rinssiliini. Toista samanlaista ponia ei tuu ikinä löytymään. Hän oli ystävän isosiskon poni, jota sain sitten kunnian ruveta liikuttamaan. Mä tykkäsin ihan hirveesti, vaikka oma moottori oli satunnaisesti hukassa ja esteitä hyppäsi aavistuksen kaukaa, jollei ratsastaja ollu tarkkana. Suurinpiirtein kahdeksan vuotta tämän ponin kanssa tuli touhuiltua, sitten oli aika päästää hänet irti laukkaamaan vihreämmille laitumille.
Pidettiin pari teemapäivää. Edellisissä kuvissa pidettiin prinsessapäivä. Rakastan noita kuvia ja joskus vielä haluan taulun jostain noista kuvista, kun vaan osaisi päättää mistä.
Parasta, parasta, parasta 💕
Tämä kuva on vuodelta 2008. Meidän yhteiseltä alkutaipaleelta.
Mulla oli tosi hauskaa, kun pidettiin taas kuvailupäivä. Rinssillä ei ollu niinkään hauskaa...
...niimpä hän päätti kostaa. Hupsista vaan!
Mut osattiin me mennä nätistikin! :)
Vuodenajoista Sänkkäriaika oli meijän lemppari. Ihan sairaan naastaa päästä päästelemään oikeen kunnolla pellolle. Poni nautti, minä nautin ja kaikilla oli kivaa! Ja ponikin nuorentui ihan silmissä. :D
On muuten ihan asialliset ratsastuskengät...! Tähän pätee taas neuvo "Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon."
Sitten vielä lopuksi päivä yksi parhaimmista. Länkkäripäivä.
Tää poni oli ennenkaikkea ystävä ja se opetti mulle hurjasti. Muistan aina, kun vihdoin sain kulkemaan tuon ponin oikeinpäin, jopa aavistuksen koottuna ja sit me tehtiin meidän paras pysähdys! Ei uskois, että sellasesta asiasta voi tulla niin onnelliseksi, mutta ei ikinä, IKINÄ, oltu tehty niin ryhdikästä pysähdystä kuin silloin. Kaikki jalat tasan ja poni pysyi ryhdissään eikä levinnyt kuin Jokisen eväät siihen paikkaan, kun vauhti loppuu.
Aina tuota karvapalleroa on ikävä, mutta ikävöin hymyssä suin. Suru saa helpottaa ja nyt näin myöhemmin tuota aikaa voi muistella hyvillä mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti